Mun arvaus oli keskiviikkona, että kommentteja vauhtikestävyydestä ei tule ja nyt voi sanoa, että aika nappiin osunut arvaus. Se oli arvattavissa jo maksimikestävyys -kirjoituksen jälkeen. Tästä voisi tietysti päätellä, että a) näistä asioista ei tiedetä b) nämä asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa c) niistä tiedetään ja he, jotka tietävät pitävät niitä itsestään selvyyksinä tai eivät viitsi kirjoittaa. Tai sitten kukaan ei tosiaan tee puhtaita vauhtikestävyysharjoituksia. Mun mielestä jokaisen tavoitteellisesti urheilua harrastavan tulee tietää mitä he milläkin harjoituksella yrittävät kehittää. Ainakin tämän edellytin aikanaan omilta valmennettaviltani; kyllähän heidän hyvä tavaton tuli itsekin tietää ainakin esim. kestävyyden tai voiman harjoittamisen eri osa-alueet. Tavallisen kuntoilijankin tulisi tietää ainakin esim. mikä on se hyvä rasvanpolttosyke. Mutta sen myönnän, että tavallisen ihmisen on turha mennä sen kummempiin nippeleihin; PÄÄASIA ON TIETYSTI AINA, ETTÄ IHMINEN HARRASTAA LIIKUNTAA.
Sitten, jos puhutaan urheilijoista niin kyllähän urheilijan tulisi käydä vähintäänkin kynnystestissä, että tietäisi aerobisen ja anaerobisen kynnyksensä. Sen pohjalta näkisi jo karkeasti heikkoutensa ja tietysti osaisi kynnysten perusteella harjoitella ainakin suunnilleen oikeilla tasoilla. Mäkin tiedän joitakin tavoitteellisesti harjoittelevia; nyt en tarkoita rullaluistelijoita, sillä tehän osaatte harjoitella; juoksijoita, pyöräilijöitä ja hiihtäjiä, jotka lähtevät tekemään esim. hyvää peruskestävyyslenkkiä, mutta se lipsahtaakin vauhtikestävyyden puolelle. Sitten mennään tekemään VK-harjoitusta, joka saattaakin lipsahtaa MK:n puolelle. Sittenpä meillä onkin muka hyvin harjoitellu kaveri, joka ei ole tehnytkään lainkaan peruskestävyyttä, joka on kuitenkin kaiken perusta, siis kaiken perusta, siis kaiken perusta. Jos tämmöinen kaveri on kesälajin mies niin toukokuussa kulkee, mutta todennäköisesti viimeistään heinäkuussa romahtaa. Sen lisäksi, että mä itse olen hiljainen erakkoluonne niin toinen syy siihen, että harvoin tykkään tehdä yhteislenkkejä on juuri se, että harjoitusvauhdit harvoin käyvät kaverin kanssa yksiin. Tällä kaikella tarkoitan vain sitä, että jotain perusasioita olisi hyvä tietää. En tietenkään tarkoita sitä, että jotain muuta pitäisi kiinnostaa oksidatiivinen kapasiteetti, sitruunahappokierto, krebsin sykli tai edes millimoolit. Mutta kun edes jotain tietää niin osaa harjoitella paremmin ja kehittyy. Liian tarkaksi ei tietysti saa mennä eikä sykemittarin orjaksi tulla ja kroppaa ja tunteita pitää kuunnella. Mä itse ehdin harjoitella niin vähän, että mun on ainakin pakko miettiä, että mitä yritän kulloinkin kehittää.
Mulla oli tuossa kevättalvella muka hieno ajatus, että saataisiin jotain järkevää ajatustenvaihtoa aktiiviharrastajien kesken harjoittelusta. Sellaista, joka ei menisi heti vittuiluksi kuten ehkä jossain. Luulin , että sellainen saattaisi olla mahdollista näiden 20-30 lukijan avulla. Mutta sellainen tuskin on mahdollista. Parempi on varmasti kun ei kirjoittele mitään harjoittelujuttuja vaan pitäytyy kirjoittelemaan tiedonjyväsiä eri lajien huippujen harjoittelusta jatkossakin sinne omaan mustakantiseen muistikirjaan. Niin ja Jaskan kanssa voidaan vaihtaa ajatuksia kisoissakin :) Mutta tämä blogikirjoittelu on kuitenkin niin hauska harrastus, että tätä pitää jatkaa edelleen. Mutta aiheena esim. tuo penkkiurheilu. Josta tulikin mieleeni Italian ympäriajo, joka päättyi viime sunnuntaina. Nyt onkin ollut niin tyhjä olo, kun ei ole saanut seurata tuota jälleen kerran niin maagista lajia moneen päivään. Mitäs siitä jäi mieleen, no ensinnäkin Danilo Di Lucan hillitön taistelutahto ja yritys aina uudelleen ja uudelleen. Ja tietysti voittaja Dennis Menchovin jäätävän kova suoritus. Eleettömän itsevarmasti hän oli mukana niissä irtiotoissa, joissa tarvittiin eikä Di Luca saanut häntä jäämään, ei sitten millään. Komiaa. Taisi olla se 15:s etappi kun Menchov oli hatkaporukassa ilman yhtäkään tallinsa apuajajaa, mutta eipä kilpailijatallien kovat jätkät silloinkaan saaneet häntä tippumaan; sitä oli komia kattoa. Nyt sitten katotaan viikonloppuna tenniksen puolella, että ottaako Federer vihdoin sen puuttuvan Ranskan avoimien voittonsa. Tämä tällä erää.
7 kommenttia:
No perkules, syy mun kommentoimattomuuteen on ainakin se, etten mä ole aina oikein kartalla siitä mistä puhutaan.
Omat ajatukset treenaamisesta on niin yksinkertaisia, ettei oikein kehtaa niitä julkisesti esitellä.
Ainoa kirja minkä olen valmennuksesta lukenut on "hiihto sydämen asiaksi". Aluksi otin kaikki melko kirjaimellisesti mutta nyt myöhemmin sieltä on jäänyt käyttöön vain eri ominaisuuksien harjoituskaudet sekä harjoittelun viikkorytmitykset. Paljon on siinäkin opuksessa sellaista minkä vain silmäilin ylimalkaisesti läpi.
Omassa ajattelussani harjoittelusta ja urheilusta en näe tarpeelliseksi käyttää mittareita ja kaikenmaailman teknisiä apuvälineitä. Ei treenatessa tarvita tarkkoja sykealueita siihen, että tietää mitä on kulloinkin tekemässä.
Minulle riittää kolme aluetta:
-Rento / kepeä
-Helppo ja/tai vauhdikas
-Kovaa, hapoilla ja ilman
Näillä alueilla liikun melko vapaamielisesti ja päivittäisten tuntemuksien pohjalta.
Noihin treeneihin ei mittareita tai veritestejä tarvita.
Sitten täytyy rutista tuosta kynnystestissä käymisen välttämättömyydestä. Väitän ,että siitä ei ole todellista hyötyä muille kuin sille joka jo ilman mittaustakin ne melko tarkasti tietää.
Minä taidankin kuulua noihin kohdan a)ihmisiin jotka eivät tiedä. Liikkumiseni perustuu enemmän tuntemuksiin kuin tietoon
Kirjoitat lähes kaikessa ja aina pelkkää asiaa mutta se nojaa mielestäni vääriin pilareihin. Tässä tulee taas väite: Kaikki nuo urheilussa esiintyvät rajat ja tiedot siitä miten asioiden on oltava hidastavat kehittymistä, tekevät urheilijasta kapeakatseisen, ajattelukyvyttömän suorittajan sekä siirtää vastuun omasta tekemisestä mittareille ja testeille ja usein myös coutseille.
Minusta kaiken harjoitteluun liittyvän voi ja pitääkin tuntea kehossa ja päässä pl. ajanottoon perustuvat treenit.
Kuten varmaan huomaat en valmennuksesta ja treenaamisesta mitään "oikeasti" tiedä mutta tekemiseni perustuu koettuun ja tekemällä opittuun. Harmittaa vain kun en nuorempana ajatellut samoin kuin nyt, olisi saattanut tulla tulostakin , eikä parhaat suoritukset olisi joka kerta tullut tehdyksi jossain hiihto- tai juoksulenkillä treenatessa.
Esa
Hyvä, kiitti Esa.
Hiihto sydämen asiaksi oli loistava kirja aikanaan, paljon tuli itsekin sitä luettua silloin joskus.
Kynnystestissä olen itse käynyt 20 v sitten eli se siitä. Tosin siitä on mun mielestä edelleenkin hyötyä sellaisille, jotka eivät välttämättä tunne kroppaansa ja jos heillä ei ole hajuakaan ovatko reenanneet edes sinne päin oikein.
Mutta noihin nuoriin. Mun mielestä ne pilarit ovat ehkä eri juttuja kuin sun ajattelutavassa. Mutta kyllä mullakin se tärkein on, että opi tuntemaan kroppasi. Enkä jaksa uskoa, että jos hänelle opetetaan pikku hiljaa tietyt perusasiat tekee hänestä kapeakatseisen tai aloitekyvyttömän samalla kun häntä opetetaan kunnioittamaan omia tuntemuksiaan. Valmentajan tärkein tehtävä on kuitenkin tehdä itsensä pikku hiljaa tarpeettomaksi. Ja jos nuori urheilijan alku vielä sattuu kysymään, että miksi näin tehdään niin sehän on useimmiten hieno juttu. Eikä välttämättä laiskuutta. Urheilijakin oppii ajattelemaan ja samalla valmetajalta vaaditaan enemmän kun joutuu miettimään ja perustelemaan asioita.
Mutta palataan tarkemmin, nyt mä ryntään ruohonleikkuriostoksille... kiire
Lisään vielä sen verran, että kyllähän harjoittelu on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista hommaa kuten sinäkin sanot. Ja yksi avainsana sulla oli tuolla eli se rytmitys. Enkä mäkään voi sanoa olevani mittarin orja. Tosin mä pidän mittaria käytännössä aina, mutta siksi, että haluan pitää kirjaa reenaamisestani ja kun mulla on mittari niin voin laiskana miehenä vain siirtää ne suoraan koneelle. Mulla on monia lenkkejä, että en edes vilkaise mittaria lenkin aikana. Ja jos esim. pk-lenkillä keskisyke on ollut vaikka 143 niin kyllähän sen tietää, että syke on ollut välillä yli sen oletetun aerobisen kynnyksen, mutta mitä sen väliä, kunhan se ei ole siellä koko aikaa. Ja yksi pointti on mitä yritän sanoa, että monilla harjoittelu käy vaan liian tasapaksuksi eli aina niillä samoilla tehoalueilla.
Itse olin silloin "hiihto sydämen asiaksi" -aikoina liiankin orjallinen treenaaja ja sykkeitten kyttääjä. Nyt jos olisin siinä tilanteessa niin myös minä tekisin monia asioita toisin ja luulisin, että olisin ollut kovempi hiihtäjä.
Edelleen toistan myös, että jos nyt ottaisin nuoren valmennettavan niin kyllä pyrkisin opettamaan hänelle perusasiat harjoittelusta, tehoista ym, mutta myös niin että hänestä kasvaisi itsenäisesti ajatteleva ja tunteva urheilijanalku ja sittemmin ehä myös urheilija. Ja jos
suunittelen hänelle esim pk-lenkin niin kyllä mun täytyy pystyä olettamaan, että hän tekee sen pk-lenkkinä. Mutta kuten sanoin se tunne ja sen opettelu, se on tärkeää. Mutta pitää myös oppia tuntemaan se yksilö, toinen vaatii tarkempaa ohjausta, toinen väljemmän ohjelmoinnin jne. Ja kuten sanoinkin jo, että sekin on hienoa, jos urheilija joskus myös kyseenalaistaa valmentajan sanomisia; kunhan sen erottaa siitä laiskuudesta.
Mutta tämä alkaa nyt olla tätä saman toistoa. Oli vielä joku muukin ajatus, joka pyöri mielessä, mutta eihän se enää tähän aikaan ajatus juokse.
Hej,
Harrastelija luistelijana luen mielenkiinnolla palstaasi. Hienoa, ettö jaksat laittaa kaiken ylös ja vielä meille muillekin nähtäväksi.
Vierumäellä tuli käytyä ihan "puhallustestissäkin" viime keväänä. Hyvä niin, selvisi, mikä oikein mättää.
On se kumma, että vasta kun joku tekee ihan ohjelman, niin se sana LEPO saa oikean käsityksen. Se on lepoa ja palauttava lenkki on palauttava lenkki.
Jatka ihmeessä kirjoitteluasi!
Juu, totta kai. Joskus vaan tulee heitettyä vähän ärhäkämpää juttua joskus vähän lepsumpaa ja joskus jotain siltä vähän. Mutta kiitti kommentista. Ja munkaan on turha valittaa kommenttien puutteesta, sillä loppujen lopuksi kynnys heittää kommenttia jonkun blogiin on loppujen lopuksi aika korkea. Mutta tosi hienoa on aina saada jotain palautetta ja ehkä niiden pohjalta löytyy aina jotain juttuaiheita jatkoonkin. Tosin usein ne parhaat ajatukset ja aiheet löytyy tuolla lenkillä.
Terve, pitää minunkin tänne jotain kirjoittaa, jotta en aivan poissa olevaksi ilmoittaudu...
Ipanoiden ja lasten harjoittelusta voisin sanoa sen verran, että tärkeintä on luoda heille se innokkuuden kipinä, sen jälkeen kaikki muu on suht helppoa. Lisäksi tarvitaan tietysti niitä kipinän tekijöitä. Samanhenkinen porukka yleensä lisää innokkuutta ja positiivinen kierre on näin valmis.
Itse voin kyllä avoimesti myöntää, että olisin jo lyönyt ainakin osittain rullaluistimet naulaan, mutta innokkaita ipanoita en voi jättää ja sanon suoraan, että yksikään oma kilpailu ei ole koskaan tuonut samanlaista henkistä hyvänolon tunnetta kuin mitä olen saanut hymyilevistä ipanoiden naamoista.
Tämä ei tarkoita silti, etteikö kilpaileminen olisi hyvästä itse kullekkin. Lisäksi valmennukseen liittyy myös luopumisen opettelu, eli pitää kyetä etsimään omille suojateilleen uusi ihminen, kun taso tai elämäntilanne sitä edellyttää.
Juurikin näin. Itse olen tuossa puhunut hieman vanhempien harjoittelusta eli sanotaan vaikka iästä 15 molemmin puolin. Lasten liikunnassa juuri ilmapiiri, hauskuus ja liikunnan riemu ovan avainasioita. Olin seuraamassa yksiä meidän kulman pikkupoikien jalkapalloreenejä ja täytyy sanoa, että minä tekisin asioita hieman toisin. Ja näin kyllä oman poikani silmistä, että hän ei nauttinut ainakaan silloin siitä hommasta, tosin hän oli aivan nuorimmasta päästä siinä ryhmässä. Eikä hän muutaman kerran jälkeen tykännyt käydä siellä, vaikka toisaalta halu pelailla palloa olisi kova, mutta me potkiskellaan tämä kesä palloa omassa pihassamme naapurin pikkupoikien kanssa ja katellaan taas ens kesänä ohjattuja juttuja, jos hän niin ite haluaa. Mutta se lasten aito into voidaan kyllä pahimmillaan mokata huonolla ohjauksella. Kyllä se vaan niin tahtoo olla, että tuolla lasten ja nuorten parissa täytyy melkeinpä olla ne parhaat valmentajat.
Lähetä kommentti