Joulukalenterin 20. luukku

Tässä joulukalenterissa on palattu useampaan otteeseen kauteen 1989-1990. Se oli omalla tavallaan merkityksellinen kausi. Silloin suksi kulki pääsääntöisesti hyvin ja samalla se oli minun viimeinen kilpailukauteni, sillä lopetin sen kauden jälkeen. Edellisinä kausina harjoittelua oli kertynyt 809 tuntia ja 750 tuntia. Kaudella 1989-1990 treenasin 600 tuntia ja samalla lisäsin hieman tehoja. Se oli lopulta hyvä kausi ja pohjanoteerauksiakin tuli vain pari, mutta pääsääntöisesti erittäin hyvää tekemistä. Kuten esim Himangalla maaliskuussa 1990:

Tuon kisan jälkeen kävimme vetämässä mm. Pudasjärvellä SM-viestit ja hiihdimme Nivalan Urheilijat 20 joukkoon, joka oli silloin ihan kova juttu. Seuraavaksi päiväksi ajoimme Keminmaahan kisoihin, jotka olivat samalla meikäläisen viimeiset kansalliset hiihtokilpailut:

Sen jälkeen tuli kesä ja pääsin opiskelemaan fysioterapiaa Rovaniemelle ja tuli aika tehdä päätöksiä. Päätös oli, että hiihto jääköön ja nyt on aika opiskella päätoimisesti; enkä ole katunut päätöstäni, vaikka olinkin vielä nuori poika, 23-vuotias. Olin harjoitellut muutaman vuoden kuin huippu-urheilija ja näin mitä se on (ja se oli hienoa). Samalla tiesin myös sen, että lahjat eivät riitä ihan huipulle, joten hyvä näin. Se on sitten se ja sama onko SM-kisoissa 15:s vai 50:s, mutta opiskelu ei kuitenkaan olisi onnistunut normaalitahdissa; tai ainakaan sillä tasolla mitä vaadin itseltäni. Eli se oli sitten siinä. 90-luvulla tuon kisan jälkeen vedin vielä yhden maakuntaviestin kuukauden treenillä, jotta sain 10 kerran osallistumislautasen omakseni siinä ylivoimaisesti Suomen suurimmassa ja kauneimmassa maakuntaviestissä; Keskipohjanmaan maakuntaviestissä. 

Sittemmin 90-luvulla liikunta oli aika vähäistä ja numerolappu taisi olla seitsemän kertaa rinnassa, kun hölkkäilin ne muutamat maratonit Helsingissä ja Tukholmassa. Mutta 2000-luvulla aukeni uusi elämä, kun innostuin sauvarullaluistelusta ja sitten varsinaisesta kilparullaluistelusta. Ja sillä kilpakuntoilijan  tiellä ollaan edelleen. Rullaluistelu oli ihan mahtavaa, mutta lajin Suomessa hiivuttua on oma laji hiljalleen vaihtunut pyöräilyksi ja olen siitä jälleen innoissani kuin pikkupoika. Eli nyt tämä on sitä kilpakuntoilijan elämää tai veteraaniurheilijan elämää, mutta vain elämää :) Elämää, jossa urheilu ei ole se ykkösasia, mutta se on se iso asia, jonka avulla olen onnellisempi ja jaksavampi niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

Sielultani olen viimeisen päälle kestävyysurheilija; kisa on aina juhlapäivä, mutta jo kovissa harjoituksissa itsensä ahtaalle laittaminen on niin siistiä. Olin varmasti aina aika lahjakas harjoittelija ja ehkä se näkyy edelleen siinä, että tykkään harjoitella vaikka se ei aina harjoituksellisesti olisikaan niin järkevää. Mutta kuten sanottua kisapäivä on aina juhlapäivä myös kilpakuntoilijalla ja sitä se oli myös maakuntaviestissä hurjassa pakkasessa Kälviällä vuonna 1985:

Kestävyysurheilu on armoton ja raaka laji, mutta ehkä juuri siksi niin ihanaa...