Tuossa Olympialaisten jälkeen parissa lehdessä ja sosiaalisessa mediassakin kiersi Noora Toivon sinänsä ansiokas blogikirjoitus hänen omasta urheilemisestaan ja huippu-urheilijoiden julkisesta lynkkauksesta epäonnistumisten jälkeen. Lisäksi hän kirjoitti omista tavoitteistaan ja siitä uskaltaako sitä unelmaansa enää tavoitella, jos urheilu-ura arvoidaan ja mahdollisesti lynkataan yhden kisan perusteella. Hän kuvaili myös kauniisti omaa urheilemistaan ja miksi se on niin hienoa.
Olen täysin samaa mieltä siitä, että järjetön ja henkilökohtaisuuksiin menevä haukkuminen urheilijan epäonnistuessa on tuomittavaa. Mutta jos huippu-urheilija on sillä tasolla, että pääsee kilpailemaan Olympialaisiin, niin hän on todennäköisesti saanut sponsoritukea, liiton tukea ja mahdollisesti ollut jopa valtion urheilijapalkalla. Silloin hänen suorituksiaan tulee kuitenkin arvostella suoraan, rehelliesti ja kaunistelematta menemättä kuitenkin suoranaiseen henkilökohtaiseen haukkumiseen. Onnistumisia tulee kehua ja epäonnistumisen hetkellä suoritusta pitää arvoida sen mukaan miten se meni. Jos meni penkin alle niin meni penkin alle, jos alisuoritti niin silloin alisuoritti. Jos olet huippu-urheilija niin siihen sinun tulee olla valmis; se on kyllä totta, että urheilija tietää sen itsekin ja on oman itsensä kovin ruoskija. Mutta esim. kommentaattorin tehtävä on arvioida suoritusta rehelliesti ja tuoda se myös katsojalle esille. Tätä toteutti Olympialaisissa loistavasti esim. kommentaattori Mika Lehtimäki. Urheilijaa siis arvioitakoon rehelliesti, mutta nöyryyttämättä. Mitä kovemman tason urheilija sitä enemmän hänen tulee kestää myös suoritustensa julkista arviointia. Kyllä mun mielestä myös meidän veteraani/kuntourheilijoiden, jotka käymme esim. kansallisissa kisoissa tulee kestää se, että kaveri sanoo suoraan, että nyt meni huonosti, jos meni huonosti. Mukavanpaa se on kuin turha hyssyttely. Vellihousuksi on kuitenkin turha haukkua. Vellihousuksi itsekin olen haukkunut lähinnä tämän päivän nuorta sukupolvea, en ketään tiettyä urheilijaa. Paitsi, jos norjalaisia hiihtäjiä haukkuisin, niin sitä ei tietenkään lasketa :)
Noora Toivo tavoittelee/unelmoi välierä- tai jopa finaalipaikkaa Rion Olympialaisissa 2016. Mitalia hän ei omien sanojensa mukaan tulee saavuttamaan ja se on rehellistä realismiä.Suomestahan ei yleensäottaenkaan voi neljässä vuodessa kehittyä sen tason 400 m:n aitajuoksijaa; se on fakta. Joku arvostelee sitä, että mitä järkeä on tavoitella välieräpaikkaa. Minusta siinä on järkeä, sillä mitä järkeä on tavoitella jotain saavuttamatonta. Kyllähän tavoitteen tulee olla sellainen, johon onnistuessaan on edes jonkinlaiset mahdollisuudet ja siihen pitää ennenkaikkea uskoa. Kirjoittajalla tuntui olevan myös välitavoitteita ja hyvä niin. Tuskin suuri yleisökään kumminkaan arvioi urheilijan koko uraa yhden kisan perusteella, vaikka niin välillä tuntuukin. Niin ei kannata tehdä myös itse urheilijankaan. Suomalaisen juoksijan uran päätavoite voi olla myös EM-kisa, koska nykypäivänä siellä pärjääminen on jo paljon realistisempaa. Kirjoittaja elää omaa hienoa elämäänsä ja tavoittelee omaa unelmaansa; se on kovaa elämää, vaatii paljon kieltäytymisä, mutta uskoakseni se elämä antaa kuitenkin niin paljon ja enemmän. Toivottavasti hän onnistuu urheilussaan ja elämässään; blogissa on ainakin hienoja ajatuksia.
Itse elän omaa kilpakuntoilijan elämääni. Treenaan parhaimmillaan kymmenkunta tuntia viikossa, teen töitä 45 tuntia viikossa. Treenaamisen suhteen pyrin tekemään asioita hyvin, mutta aina voisi tehdä lite bättre. En ole kuitenkaan huippu-urheilija vaan kilpakuntoilija, joten voin katsoa valioliigaa tai timanttiliigaa puolilleöin ja ottaa siinä jopa yhden tai kaksi olutta; joskus jopa yömyssyn laatuviskiä. Voisin syödä monipuolisemmin, huoltaa lihaksistoani paremmin jne. Syön karkkia, mutta vain lauantaisn, koska pitää olla samat säännöt kuin lapsillani. Minullakin on kuitenkin myös tavoitteita, haluan voittaa SM-mitalin pyöräilyn aika-ajossa aikanaan, kun pääsen viiskymppisten sarjaan. Minulla on tosin viitenä vuotena aikaa ottaa se eli en ole yhden kisan varassa. Ja vaikka olisinkin niin en arvioi tekemisiäni yhden kisan mukaan. Jokainen kisa on juhlapäivä ja onnistumiset niissä antavat tyydytystä. Samoin jokainen onnistunut harjoitus, oli se sitten palauttava tai kehittävä, sillä liikunta itsessään on sitä Jotain. Minä elän omaa elämääni ja tavoittelen omia tavoitteitani. Jos onnistun niin se on hienoa ja se tuntuu hyvältä, jos epäonnistun niin vituttaahan se hetken, mutta mitäs sen väliä, sillä uusia kisoja tulee. Eikä sen niin väliä, täähän on vain elämää, kilpakuntoilijan elämää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti